Kuulinpa tänään hauskan jutun. Eräs tuttu oli kysellyt Mörköä Lohjan Suomalaisesta kirjakaupasta ja saanut vastaukseksi, että juu, on ollut, mutta kaikki on myyty loppuun. Ei ollut Suomalaiselta löytynyt kuulemma hyllystä kuin Oulusta (Hyvä Oulu!). Ehkäpä on kohta taas hyllyssä jo Lohjallakin.

BoD kirjoittaa Möröstä uutislehdessään:

BoD-kirjailijoiden menestystarinoita: Minttu Vettenterä palkintosijoille Möllärimestari-kilpailussa

Möllärimestari on Päätalo-instituutin järjestämä kirjallisuuskilpailu, jossa vuosittain palkitaan parhaat kilpailuun lähetetyt omakustanteet. Vuoden 2010 Möllärimestarit-kilpailuun lähettiin toistasataa teosta ja instituutin mukaan kirjoitukset olivat erittäin korkeatasoisia. Möllärimestariksi valittii n Mirjo Anttola-Hakala runoteoksellaan ”Kasvukipuja”.
BoD-kirjailija Minttu Vettenterä voitti lastenkirjat ja sadut -sarjan äidin masennuksesta kertovalla kirjallaan "Mörkö vei ilon". Palkintoraadin arvostelu oli loistava: ”Upea, upea, upea satuseikkailu! Mukana on kerrassaan mainiota taianomaisuutta, satuseikkailun pelottaviakin juttuja kahden pienen tytön maailmassa. Teoksen teemana on paitsi satumainen sankaruus myös aikuisten maailmaa tänään hyvinkin koskettava mielenterveysaihe, jonka käsittely on saatu luontevan sujuvaksi, ja niin taitavasti, että aikuiselle lukijalle jäävät avoimiksi juuri ne oikeat kysymykset. Loistava tarina, joka imaisee parhaimmillaan Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonanmieli -tunnelmaan! Möllärimestaritasoa, kilpaili aivan loppumetreille saakka tämänvuotisesta päävoitosta.”

http://www.somerolehti.fi/uutiset/145751.html

Mörkö voitti Päätaloinstituutin Möllärimestarikilpailun Lastenkirjat ja sadut sarjan ja sai seuraavanlaisen arvostelun.

Upea, upea, upea satuseikkailu! Mukana on kerrassaan mainiota taianomaisuutta, satuseikkailun pelottaviakin juttuja kahden pienen tytön maailmassa. Teoksen teemana on paitsi satumainen sankaruus myös aikuisten maailmaa tänään hyvinkin koskettava mielenterveysaihe, jonka käsittely on saatu luontevan sujuvaksi, ja niin taitavasti, että aikuiselle lukijalle jäävät avoimiksi juuri ne oikeat kysymykset. Loistava tarina, joka imaisee parhaimmillaan Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli-tunnelmaan! Möllärimestaritasoa, kilpaili aivan loppumetreille saakka tämänvuotisesta päävoitosta.

http://www.iltalehti.fi/perhe/2010053011583228_pr.shtml

Juttu on lyhennetty ja sinällään mielestäni menettänyt aika paljon siitä alkuperäisestä.

Laitan nämä nyt tännekin talteen. Ovat paremmin nähtävillä Mörön FB-ryhmässä.

Näin mainostettiin seuraavaa Ilonaa 11.5. ilmestyneessä lehdessä.

Ilona 19.5.2010.

Aukeama nro 1.

Aukeama nro 2.

Näin Ilonaa mainostettiin Iltalehdessä 19.5.2010.

Ja nämä vielä.

Sain käsiini ensimmäisen Bod-uutuudet lehden, joka toimitetaan kirjakaupoille. 

Se sisälsi (kuten tiesinkin) Mörön laajennetun esittelyn.

Ja iloisena yllärinä Gerbiilifaktan Bod-kirjoja lehdistössä palstalla.

Tänään haluan kiittää teitä kaikkia, jotka ovat eläneet mukana tässä Mörkö-projektissa. Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat lukeneet ja myötäeläneet. Kaikkia, jotka ovat laittaneet minulle viestiä, teillä on ollut aivan korvaamaton merkitys minulle. Kiittää jokaista, joka on ostanut kirjan tai ollut siitä kiinnostunut. Te kaikki olette osaltanne osoittaneet, että olen ollut oikealla asialla.

Siitä lähtien, kun olimme vähällä menettää Ossen, olen monet kerrat sanonut olevani maailman onnekkain ihminen. Siitä ei ole ollut epäilystä sen jälkeen. Takana voi olla ihan mitä tahansa, mutta koska Osse jäi luoksemme, olen saanut elämäni suurimman lahjan. Vaan tänään taas, aivan yllättäen, havahduin miettimään miten pitkän matkan olen kulkenut niistä mustista päivistä joita joskus oli.

Istuin Someron keskustassa suihkulähteen reunalla ja katselin lapsiani, jotka söivät jäätelöä ja välillä roiskivat vettä toistensa päälle. Innostuin itsekin pelleilemään tyttöjen kanssa, juoksimme kilpaa ja nauroimme. Se hetki oli täydellinen. Siinä hetkessä oli taas niin paljon sitä kesää, jota olemme odottaneet. Tänä kesänä me nautimme. Me nautimme toisistamme, lomasta ja kesästä.

Olen saanut viime päivinä jonkin verran postia Mörköön liittyen (niin yhäkin kiitos niistä jokaisesta). Ne yhdistettynä tällä viikolla ilmestyneeseen Ilonan juttuun ovat saaneet minut miettimään entistä enemmän noita vaikeita aikoja, jotka perheellämme ovat takana. Ilonan juttu... Luin sen, kun toimittaja tekstin minulle lähetti. Luin, ihmettelin ja itkin. Tuntui kummalta, kun joku toinen esitti elämäni niin. Tein tekstiin joitakin korjauksia ja sen jälkeen se alkoi jo näyttää ihan hyvältä. Vaan nyt lehdessä en ole tekstiä enää lukenut. Jotenkin en vain saa luetuksi.

Vasta tänään huomasin eilisessä Iltalehdessä olleen Ilonan mainoksen, joka mukailee tätä banneria.

Aika kummaa sekin. Siinä se oli. Sivun kokoisena. Minun sanani. Minun nimeni.

Lukiessani toisten ihmisten ahdingosta ja pahasta olosta, minulle iskee hieman huono omatunto. Mietin miksi minä voin tänä päivänä niin paljon paremmin? Toivoisin voivani auttaa kaikkia. Vaan toivon, että sanani voisivat lohduttaa edes hieman. Kertoa, että se on mahdollista. Vaikka tänään masentaisi, jonakin toisena päivänä asiat voivat olla jo paremmin.

Mörölle on kyselty jo jatkoa. Voin kertoa, että sellaista on kyllä tulossa, mutta alustavassa suunnitelmassa sen julkaisuajankohta olisi vasta jouluksi 2011. Vaan saapa nähdä mihin tämä elämä vie.

Heti luettuani tämän kommentin blogistani tiesin palaavani siihen, mutta kesti vain näin kauan ennen kuin ehdin.

Masennus... Sellon ampuja.......kouluampujat..... Myyrmannin pommi...... Nämä henkilöt söivät tai ainakin heille oli määrätty masennuslääkkeitä.... Kuka kysyy,mitä ihmiset ymmärtävät sanalla masennus? Eikö se juuri kalskahda tälle Hulluudelle, kuten Kelvoton mainitsee? nämä ihmiset tekivät hirveitä tekoja.Ennen päästään sairaat tosiaankin suljettiin spitaalisten lailla Seiliin, enää tätä mahdollisuutta ei ole. Pitäisikö olla? Kenpä tietää ja on kykenevä vastaamaan tähän.... En minä ainakaan....ja ketä sinne sitten häädettäisiin? Mielenkiintoisia kysymyksiä....

Tiedän kirjoittajan. Olen kuullut nämä ajatukset niin moneen kertaan ennenkin, mutta tässä on mielestäni hyvä paikka puhua siitä, että Suomesta oikeasti löytyy ihmisiä, joiden ajatukset kulkevat tätä rataa. Se on mielestäni aika pelottavaa.

Tässä ajatuksessahan on hyvin pitkälle kyse samasta asiasta kuin rasismissa. Ihmistä pelottaa se mitä he eivät tunne. Kun tummaihoinen raiskaa tai tappaa, koko ihmisjoukko leimataan. Kun romani varastaa, kaikki ovat varkaita. Jos haemme Myyrmannin pommille ja kouluammuskeluille yhteläisiä asioita, niitä löytyy. Okei, tekijöiden taustalla saattoi olla mielenterveysongelmia. Saattoi olla, etteivät tekijät saaneet/ottaneet vastaan riittävää hoitoa. aan yhtälailla kuin voisimme leimata kaikki masentuneet ihmiset kouluampujiksi ja pommimiehiksi voisimme sanoa, että kaikki syrjäytyneet ovat vaarallisia, kaikki koulukiusatut ovat vaarallisia, voisimme kai jopa sanoa, että kaikki nuoret miehet ovat vaarallisia, kyllähän se tässä jo nähdään, kolme nuorta miestä ja paljon kuolleita.

On myös nähtävä ero eriasteisten mielenterveyden häiriöiden välillä. Kyllä. Myönnän itsekin ajattelevani kun tapahtuu jotain hirveyksiä, että näillä ihmisillä on ollut pakko olla pahoja ongelmia. Enkä kiistä sitä, etteivät mielenterveysongelmat olisi voineet olla yhtenä tekijänä näiden edellä mainittujen hirveyksien takana. Vaan esimerkiksi vuonna 2008 4500 suomalsita jäi eläkkeelle masennuksen vuoksi. Ajatteleeko joku oikeasti, että tässä meillä kytee 4500 tulevan murhaajan joukko? Tai puhumattakaan siitä, että arviolta 5-6% suomalaisista sairastaa vakavaa masennusta (puhumattakaan lievemmistä masennuksista tai muista mielenterveyden häiriöistä). Suomen väkiluku huhtikuussa oli 5 356 907. Tämä tarkoittaa 267 845 kävelevää aikapommia Suomen kaduilla.

Kuka uskaltaa sanoa näin?

Ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Kuka ei ole koskaan tuntenut alakuloa? Kuka ei ole koskaan tuntenut ketään, joka olisi ollut masentunut? Käsi pystyyn niin voimme alkaa koota kivitysjoukkoa.

Mörkö-kirjan ilmestyminen on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, jossa olen ajoittain kokenut olevani äärimmäisen yksin, vaikka toisaalta hyvin tiedänkin, että mies seisoo vieressäni yhtä tukevasti kuin kaikki nämä vuodet tähänkin asti.

Olin pieni tyttö, kun tajusin, että jos minä jostain asiasta tässä maailmassa pidän, se on kirjoittaminen. Yritin miettiä ja etsimällä etsiä vaihtoehtoja, mutta aina palasin siihen samaan ajatukseen. Minun täytyy kirjoittaa kirjoja. Olin 20v, kun tapasin Mieheni, joka osoittautui kenties siksi ensimmäiseksi ihmiseksi, joka oikeasti Uskoi kirjoittamiseeni. Pikkuhiljaa siitä hioutui Se Meidän Juttu. Meidän juttu oli muodostaa perhe ja tehdä minun kirjoittamisestani totta. Antaa minulle mahdollisuus olla Kirjailija.

Vuosien varrella usko ja toivo olivat ajoittain koetuksella, mutta rakkaus kesti. Niinä päivänä, kun minä uhosin, etten enää ikinä milloinkaan kirjoita mitään, mies halasi ja seuraavassa hetkessä potki eteenpäin. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita. Niin se sanoi ja minä kirjoitin.

Yhtenä päivänä Mies pyysi Mörkö-kirjaa ja minä kirjoitin. Alunperin Mies tahtoi ihan peruslastenkirjan, mutta Mörkö oli eri mieltä. Sillä oli tarina kerrottavana.

Mörkö-kirjan matkalle on mahtunut monta mullistavaa juttua. Koevedoksen saapuminen. Kirjan ilmestyminen. Haastattelut. Juttujen ilmestymiset. Monessa kohtaa olen tuntenut puhkuvani intoa ja lähestulkoon halkeavani innosta. Vaan aina. Poikkeuksetta. Ylämäkeä seuraa alamäki. Seuraavana hetkenä iskee jokin kummallinen epävarmuus. Sitä haluaisi vain käpertyä pienelle kippuralle jonnekin ja miettiä, että ollakko onnellinen vai eikö olla?

En tiedä onko se jonkinlaista "se, jolla onni on onnen kätkeköön" ajattelua vai mitä. Aivan kuin jollakin tapaa ajattelisi, ettei se ilo ole ansaittua, vaikka sen eteen on tehnyt niin pirusti vuositolkulla töitä. En vain jollakin tapaa osaa suhtautua, enkä nähdä itseäni sinä ihmisenä, joka tekee näitä asioita. Tunnen itseni pieneksi ihmiseksi, joka pyytää anteeksi sitä, että on olemassa.

En tiedä mikä ihme sai minut tänään automatkalla äidin luota kotiin avaamaan läppärin ja suomalainen.comin sivut. Ja sitten vielä katsomaan myydyimpien kirjojen listaa. Voi sitä hihkumista mikä lähti, kun tavasin varmaan viidettä kertaa, että siinä ihan oikeasti lukee "Mörkö vei ilon". Mies tokaisi siinä paikassa, että "Mun on nyt pakko pysäyttää. Mä tahdon nähdä tän".

Pää pilvissä mentiin sitä vuoristorataa pitkin sen aikaa, kun soittelin parille ystävälle, laitoin kuvakaappaukset blogeihin ja fb:hen, olin ja ihmettelin. Ja sitten se iski taas. Ihmettely. Kaveri sanoikin "mitä sä menit tekemään?". En mää vaan tiijä...